Teatteria(ko)

Kun mä kirjoitan tätä, olin katsomassa tänään teatterissa esityksen joka kertoi kiusaamisesta ja miten päädytään siihen, että tullaan kouluampujiksi. Se jätti ajatuksia päähän. Paljon. Aloin ajattelemaan omaa kouluani, kaikkia mun kavereita sieltä ja mitä se on ollut monille. Eihän sitä aina edes itse tajua miltä toisesta tuntuu.

Löysin lapun jonka olin kirjoittanut kouluaikoinani. Huomasin, että teini-ikäisenä voi kyllä olla paha olo. Ja toisaalta kun ajattelen sitä aikaa niin ymmärränkin sen. Muistaako kaikki, että se on se aika kun sinun pitäisi päättää mikä sinusta tulee isona. Sinun pitää olla tietyssä muotissa, pitää olla jotain koko ajan. Se uuvuttaisi monen vanhemmankin ihmisen, saati sitten nuoren. Miksihän ihmisillä oli paha olo?

Teatteri avasi kyllä monia muitakin ajatuksia, kuinka pienestä kaikki on kiinni, yhdestä asiasta voi muodustua koko elmän muuttava kokonaisuus, ei niitä pieniä tarvitse olla montaa tehdäkseen jotain suurta. Kunhan ne vaan osuu väärään paikkaan. Vaikka joskus toisen pieni asia voi olla toiselle maailman suurin asia. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Elämähän on pelkkää teatteria, emme kaikkien ihmisten seurassa ole sitä mitä toisen seurassa, vaan me näyttelemme. Töissä me olemme jotain mitä oikeasti emme ole, työkaverit näkevät aivan eri henkilön. Ja kuka voi sanoa mitä oikeasti olemme, me olemme juuri sitä mitä me näyttelemme...