Menneisyys, onko kaikki sittenkin väärin?

Kun mä olin 17 mä sanoin meidän isälle, että musta ei koskaan tule metallimiestä. Siellä mä kuitenkin olin 6 vuotta. Mä sanoin etten koskaan mene töihin niin ettei mun tarvi ajatella mitään, kunhan hoidan perusduunin ja tulen kotiin katsomaan televisiota. Mä sanoin paljon ja mitä siitä jäi jäljelle?

Missähän oli se kohta milloin kaikki oli jo väärin? Milloin oli se käännekohta josta ei ollut enää paluuta. Nyt mä vasta tajuan sen, että mulla on jo ikää niin paljon etten voi radikaalisti muuttaa suuntaa. Tai, onhan tuo väärä ajattelutapa mutta ei seolekaan enää niin helppoa. Lukiossa voi miettiä mitä vaan, Silloin voi olla mitä vaan. Mä olen tavannut ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Silti aina pohdin ovatko he todellakin onnellisia. Onko heillä se mikä tekee heidät onnelliseksi. Sen kuitenkin olen itsestäni oppinut, että mun tarvii aina hakea jotain.

Onko kaikki aina väärin. Onko ihmisiä jotka eivät voi tosissaan olla onnellisia. Minulle onnellisuus on kuitenkin vain pieniä hetkiä, jolloin todella koen olevani, eläväni. Missä kohtaa ne hiipuu lopullisesti, etkä enää pysty toteuttamaan niitä hetkiä jotka tuon olon tuovat? Onko silloin se päätepiste jonka jälkeen kaikki on harmaata?

Kaikki on kuitenkin hyvin, melkein niin kuin halusin. Tässä kohtaa. Minulla on vielä suunnitelmia, minulla on taas suuria haaveita. Vaikka en enää rakennakaan pilvilinnoja niin minä olen matkalla. Menossa kohti jotain. Silti jokin on jossain ja mä en löydä sitä.