Teatteria(ko)

Kun mä kirjoitan tätä, olin katsomassa tänään teatterissa esityksen joka kertoi kiusaamisesta ja miten päädytään siihen, että tullaan kouluampujiksi. Se jätti ajatuksia päähän. Paljon. Aloin ajattelemaan omaa kouluani, kaikkia mun kavereita sieltä ja mitä se on ollut monille. Eihän sitä aina edes itse tajua miltä toisesta tuntuu.

Löysin lapun jonka olin kirjoittanut kouluaikoinani. Huomasin, että teini-ikäisenä voi kyllä olla paha olo. Ja toisaalta kun ajattelen sitä aikaa niin ymmärränkin sen. Muistaako kaikki, että se on se aika kun sinun pitäisi päättää mikä sinusta tulee isona. Sinun pitää olla tietyssä muotissa, pitää olla jotain koko ajan. Se uuvuttaisi monen vanhemmankin ihmisen, saati sitten nuoren. Miksihän ihmisillä oli paha olo?

Teatteri avasi kyllä monia muitakin ajatuksia, kuinka pienestä kaikki on kiinni, yhdestä asiasta voi muodustua koko elmän muuttava kokonaisuus, ei niitä pieniä tarvitse olla montaa tehdäkseen jotain suurta. Kunhan ne vaan osuu väärään paikkaan. Vaikka joskus toisen pieni asia voi olla toiselle maailman suurin asia. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Elämähän on pelkkää teatteria, emme kaikkien ihmisten seurassa ole sitä mitä toisen seurassa, vaan me näyttelemme. Töissä me olemme jotain mitä oikeasti emme ole, työkaverit näkevät aivan eri henkilön. Ja kuka voi sanoa mitä oikeasti olemme, me olemme juuri sitä mitä me näyttelemme...

Menneisyys, onko kaikki sittenkin väärin?

Kun mä olin 17 mä sanoin meidän isälle, että musta ei koskaan tule metallimiestä. Siellä mä kuitenkin olin 6 vuotta. Mä sanoin etten koskaan mene töihin niin ettei mun tarvi ajatella mitään, kunhan hoidan perusduunin ja tulen kotiin katsomaan televisiota. Mä sanoin paljon ja mitä siitä jäi jäljelle?

Missähän oli se kohta milloin kaikki oli jo väärin? Milloin oli se käännekohta josta ei ollut enää paluuta. Nyt mä vasta tajuan sen, että mulla on jo ikää niin paljon etten voi radikaalisti muuttaa suuntaa. Tai, onhan tuo väärä ajattelutapa mutta ei seolekaan enää niin helppoa. Lukiossa voi miettiä mitä vaan, Silloin voi olla mitä vaan. Mä olen tavannut ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Silti aina pohdin ovatko he todellakin onnellisia. Onko heillä se mikä tekee heidät onnelliseksi. Sen kuitenkin olen itsestäni oppinut, että mun tarvii aina hakea jotain.

Onko kaikki aina väärin. Onko ihmisiä jotka eivät voi tosissaan olla onnellisia. Minulle onnellisuus on kuitenkin vain pieniä hetkiä, jolloin todella koen olevani, eläväni. Missä kohtaa ne hiipuu lopullisesti, etkä enää pysty toteuttamaan niitä hetkiä jotka tuon olon tuovat? Onko silloin se päätepiste jonka jälkeen kaikki on harmaata?

Kaikki on kuitenkin hyvin, melkein niin kuin halusin. Tässä kohtaa. Minulla on vielä suunnitelmia, minulla on taas suuria haaveita. Vaikka en enää rakennakaan pilvilinnoja niin minä olen matkalla. Menossa kohti jotain. Silti jokin on jossain ja mä en löydä sitä.

Eikö me osatakaan lentää?

Jos lintu ei koskaan opi lentämään, nin miksei se vaan voi kävellä? Miksi sen pitää olla sitten siinä? Eihän moni muukaan osaa lentää? Miksi muut tähdet on niin kaukana? Eikö ne vois olla niin lähellä että ne lämmittäis? Miksi puro ei jäädy mutta järvi jäätyy? Miksei ne mitkä on tehty samanlaisista aineksista voi olla samanlaisia? Miksi kaiken pitää aina olla erilaista?