Kirjoitin tämän matkalla bussissa Krabille, tullessani Koh Phanganilta. Tuli kirjoitettua paljonkin, mietin vain miten asiani tänne referoisin. Asia tuli myös ajankohtaiseksi myöhemminkin matkallani.
Mitä me menetämme elämästämme sen takia, että olosuhteet eivät ole juuri sillä hetkellä suotuisat? Työ, asuinpaikka ja ehkä suurimpana Parisuhde. Maiden välillä on rajat, joita on vaikea ylittää kahden rakastavaisen. Työhön ei välttämättä voi lähteä maan toiselle puolelle perheen vuoksi. Vaikka menettäisitkin suuren unelmasi, mutta olosuhteet pakottavat jäämään.
Kuka on sinulle sanomaan että ne järjestyy kuin on tarkoitettu. Minä itse olen sen tietämään ja sanomaan mikä on tarkoitettu. Ei ketään muu. Miksi en voisi etsiä onneani mistä itse haluan, miksi minua rajoittavat minulle säädetyt rajat ja normit?
Haluan puhua jokaista kieltä,.matkustaa jokaiseen maahan kunnes löydän paikkani. Tai haluan, että joku sen minulle näyttää. Vaikka en sitä nyt tiedäkään, varmasti joskus sen löydän mitä etsin.
En turhaan etsinyt tulevaa, elämän seikkailuja. Vaikka joskus elänkin vanhassa, muistoihin hukkuneena, näen maailman. Mitä hetkessä, mitä ajassa tapahtuukin, se elämässäsi aina on. Näe unia, rakenna niissä pilvilinnoja mutta älä koskaan niihin täysin luota. Valitse muurit tarkasti, avaimenhaltijat vielä tarkemmin. Untuvapeiton suojasta pidä huolta, ettet enää itseäsi loukkaa...
Joskus vielä itsekin opin muistamaan...
