Aika

On ihmeellistä herätä taas ajattelemaan asioita. Ajattelemaan jollain muulta kantilta millä on viime ajat ajatellut. Olen kokenut ihmeellisen paljon, joutunut miettimään ihmeellisen paljon. Ja tämä kaikki melkein tänä vuonna.

Olen jo kauan hukuttanut itseni töihin etten joutuisi ajattelemaan. Eikä minulla oikein ole ollut edes mitä ajatella. Nyt pitkästä aikaa mä haluan itelleni jotain. Olen toisaalta itsekäs, toisaalta kaikkea muuta. Tajusin, että tarvitsen itselleni aikaa. Tarvitsee antaa muillekin aikaa. Jos vain haluaa niin päivissä on tarpeeksi aikaa oikeastaan mille vaan.  Olen toiminut paljon tehokkaammin kun olen jakanut aikani järkevästi, 

Sitten muistin yhden asian, minkä olin melkein jo unohtanut. Ei ole mitään järkeä antaa heti periksi. Jos jokin ei onnistu ensi yrittämällä, miksi samantien heittää sen menemään? Monta kertaa ennen onnistuin kuin jaksoin vaan sitoutua asiaan ja tajuta miten asiat kuuluu hoitaa. Meinasin, että olen sen jo unohtanut, mutta nyt se taas muistui mieleen. 

Olen alkamassa elää uudelleen

Teatteria(ko)

Kun mä kirjoitan tätä, olin katsomassa tänään teatterissa esityksen joka kertoi kiusaamisesta ja miten päädytään siihen, että tullaan kouluampujiksi. Se jätti ajatuksia päähän. Paljon. Aloin ajattelemaan omaa kouluani, kaikkia mun kavereita sieltä ja mitä se on ollut monille. Eihän sitä aina edes itse tajua miltä toisesta tuntuu.

Löysin lapun jonka olin kirjoittanut kouluaikoinani. Huomasin, että teini-ikäisenä voi kyllä olla paha olo. Ja toisaalta kun ajattelen sitä aikaa niin ymmärränkin sen. Muistaako kaikki, että se on se aika kun sinun pitäisi päättää mikä sinusta tulee isona. Sinun pitää olla tietyssä muotissa, pitää olla jotain koko ajan. Se uuvuttaisi monen vanhemmankin ihmisen, saati sitten nuoren. Miksihän ihmisillä oli paha olo?

Teatteri avasi kyllä monia muitakin ajatuksia, kuinka pienestä kaikki on kiinni, yhdestä asiasta voi muodustua koko elmän muuttava kokonaisuus, ei niitä pieniä tarvitse olla montaa tehdäkseen jotain suurta. Kunhan ne vaan osuu väärään paikkaan. Vaikka joskus toisen pieni asia voi olla toiselle maailman suurin asia. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Elämähän on pelkkää teatteria, emme kaikkien ihmisten seurassa ole sitä mitä toisen seurassa, vaan me näyttelemme. Töissä me olemme jotain mitä oikeasti emme ole, työkaverit näkevät aivan eri henkilön. Ja kuka voi sanoa mitä oikeasti olemme, me olemme juuri sitä mitä me näyttelemme...

Menneisyys, onko kaikki sittenkin väärin?

Kun mä olin 17 mä sanoin meidän isälle, että musta ei koskaan tule metallimiestä. Siellä mä kuitenkin olin 6 vuotta. Mä sanoin etten koskaan mene töihin niin ettei mun tarvi ajatella mitään, kunhan hoidan perusduunin ja tulen kotiin katsomaan televisiota. Mä sanoin paljon ja mitä siitä jäi jäljelle?

Missähän oli se kohta milloin kaikki oli jo väärin? Milloin oli se käännekohta josta ei ollut enää paluuta. Nyt mä vasta tajuan sen, että mulla on jo ikää niin paljon etten voi radikaalisti muuttaa suuntaa. Tai, onhan tuo väärä ajattelutapa mutta ei seolekaan enää niin helppoa. Lukiossa voi miettiä mitä vaan, Silloin voi olla mitä vaan. Mä olen tavannut ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Silti aina pohdin ovatko he todellakin onnellisia. Onko heillä se mikä tekee heidät onnelliseksi. Sen kuitenkin olen itsestäni oppinut, että mun tarvii aina hakea jotain.

Onko kaikki aina väärin. Onko ihmisiä jotka eivät voi tosissaan olla onnellisia. Minulle onnellisuus on kuitenkin vain pieniä hetkiä, jolloin todella koen olevani, eläväni. Missä kohtaa ne hiipuu lopullisesti, etkä enää pysty toteuttamaan niitä hetkiä jotka tuon olon tuovat? Onko silloin se päätepiste jonka jälkeen kaikki on harmaata?

Kaikki on kuitenkin hyvin, melkein niin kuin halusin. Tässä kohtaa. Minulla on vielä suunnitelmia, minulla on taas suuria haaveita. Vaikka en enää rakennakaan pilvilinnoja niin minä olen matkalla. Menossa kohti jotain. Silti jokin on jossain ja mä en löydä sitä.

Eikö me osatakaan lentää?

Jos lintu ei koskaan opi lentämään, nin miksei se vaan voi kävellä? Miksi sen pitää olla sitten siinä? Eihän moni muukaan osaa lentää? Miksi muut tähdet on niin kaukana? Eikö ne vois olla niin lähellä että ne lämmittäis? Miksi puro ei jäädy mutta järvi jäätyy? Miksei ne mitkä on tehty samanlaisista aineksista voi olla samanlaisia? Miksi kaiken pitää aina olla erilaista?

Oikeat olosuhteet

Kirjoitin tämän matkalla bussissa Krabille, tullessani Koh Phanganilta. Tuli kirjoitettua paljonkin, mietin vain miten asiani tänne referoisin. Asia tuli myös ajankohtaiseksi myöhemminkin matkallani.

Mitä me menetämme elämästämme sen takia, että olosuhteet eivät ole juuri sillä hetkellä suotuisat? Työ, asuinpaikka ja ehkä suurimpana Parisuhde. Maiden välillä on rajat, joita on vaikea ylittää kahden rakastavaisen. Työhön ei välttämättä voi lähteä maan toiselle puolelle perheen vuoksi. Vaikka menettäisitkin suuren unelmasi, mutta olosuhteet pakottavat jäämään.

Kuka on sinulle sanomaan että ne järjestyy kuin on tarkoitettu. Minä itse olen sen tietämään ja sanomaan mikä on tarkoitettu. Ei ketään muu. Miksi en voisi etsiä onneani mistä itse haluan, miksi minua rajoittavat minulle säädetyt rajat ja normit?

Haluan puhua jokaista kieltä,.matkustaa jokaiseen maahan kunnes löydän paikkani. Tai haluan, että joku sen minulle näyttää. Vaikka en sitä nyt tiedäkään, varmasti joskus sen löydän mitä etsin.




En turhaan etsinyt tulevaa, elämän seikkailuja. Vaikka joskus elänkin vanhassa, muistoihin hukkuneena, näen maailman. Mitä hetkessä, mitä ajassa tapahtuukin, se elämässäsi aina on. Näe unia, rakenna niissä pilvilinnoja mutta älä koskaan niihin täysin luota. Valitse muurit tarkasti, avaimenhaltijat vielä tarkemmin. Untuvapeiton suojasta pidä huolta, ettet enää itseäsi loukkaa...


Joskus vielä itsekin opin muistamaan...

Kun me menemme

Mä olen huomannut, että tietokoneeni on nykyisin kirjoitusaittani. Mietintöjä, ajatuksia sekä ihmeellisyyksiä. Tännekin olen niitä miettinyt pistäväni, mutta niiden henkilökohtaisuus on saanut ne jättämään tietokoneen syövereihin ikuisiksi ajoiksi lukematomaksi.

Tänään mietin taas ihmistä jolla on ollut ihmeellinen vaikutus mun elämään. Ei ehkä niin pitkä mutta silti sitä on kestänyt jo monia vuosia. Ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan, mutta lopussa voi olla jo selvempää. Ehkä kirjoitan tästä nyt kun en halua, että tämä henkilö jää unohduksiin. Enemmän tämä on mulle itselleni, mutta voi olla teillekin jotain ajatuksia tuova.

Tämän pienen tytön maailma oli jotenkin todella kaunis, mutta sisältäpäin niin uskomattoman karu. Se, miten hän toisaalta maailman näki, oli jotain aivan erilaista kuin sitä pystyisi koskaan itse kuvittelemaan. Ne ajatukset aina paremmasta huomisesta ja siitä miten maa oli kaunis sateella. Harmi vain, että nuo ajatukset eivät riittäneet loppuun saakka. Voiko joku ihminen rakastaa maailmaa mutta samalla vihata sitä niin paljon ettei siinä enää pysty elämään?

Tähän tarinaan liittyy se, olisinko itse voinut tehdä jotain toisia päätöksiä. Jos olisin tehnyt, millaiseksi olisi elämäni muuttunut. Olisiko se tarvinnut vain yhden puhelinsoiton, kymmenen minuuttia elämästäni? Ehkä, mutta samalla myös ei. On myös mahdollisuus, että vaikka olisin tehnyt kaiken toisin, lopputulos olisi silti ollut sama. Mutta mahdollisuushan on se joka jättää miettimään.

Ruusu katkaistaan maasta, laitetaan koriste-esineeksi. Hetken uskomattoman kaunis katsella mutta kun juuret ovat katkaistu, kuihtuu se hiljalleen pois.

Pitääkö meidän aina tietää mihin me ollaan menossa tai edes sitä missä ollaan oltu? Toisaalta mä ymmärrän, toisaalta en. Ja mikä kohta mun pitäisi ymmärtää, se onkin suurempi kysymys.

En halua tähän ihan kaikkea kirjoittaa, mutta jos poimit edes yhden lauseen tästä ja mietit sitä niin tämä on saavuttanut sen mitä tällä haen.

Seuraava kappale on karulla tavallaan kaunis ja vaikka sanat onkin kirjoitukseen sopivat, niin kappale on todella rankkaa kuunneltavaa.

Hyvää yötä, nukut unta johon jokainen meistä aikanaan tulee. Olet eri paikassa, silti jokaisen muistoissa. Naurusi on meillä mukanamme, hymysi on myös meidän huulillamme. Olet aina olemassa, vaikka toisinaan emme sinua näekään.

Miksi?

Viime aikoina mä olen elänyt jotainelämää mikä ei kuulu minulle. Olen käyttäytynyt tärkeimpiä ihmisiä kohtaan kuin täysi idiootti. Ehkä siihen tarvittiin jotain, että oppisin. Miksi kuitenkin aina pitää päästää asiat liian pitkälle, ennenkuin tajuan virheeni. Osana elämää, nyt aion katsoa itseni perään.