Kun me menemme

Mä olen huomannut, että tietokoneeni on nykyisin kirjoitusaittani. Mietintöjä, ajatuksia sekä ihmeellisyyksiä. Tännekin olen niitä miettinyt pistäväni, mutta niiden henkilökohtaisuus on saanut ne jättämään tietokoneen syövereihin ikuisiksi ajoiksi lukematomaksi.

Tänään mietin taas ihmistä jolla on ollut ihmeellinen vaikutus mun elämään. Ei ehkä niin pitkä mutta silti sitä on kestänyt jo monia vuosia. Ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan, mutta lopussa voi olla jo selvempää. Ehkä kirjoitan tästä nyt kun en halua, että tämä henkilö jää unohduksiin. Enemmän tämä on mulle itselleni, mutta voi olla teillekin jotain ajatuksia tuova.

Tämän pienen tytön maailma oli jotenkin todella kaunis, mutta sisältäpäin niin uskomattoman karu. Se, miten hän toisaalta maailman näki, oli jotain aivan erilaista kuin sitä pystyisi koskaan itse kuvittelemaan. Ne ajatukset aina paremmasta huomisesta ja siitä miten maa oli kaunis sateella. Harmi vain, että nuo ajatukset eivät riittäneet loppuun saakka. Voiko joku ihminen rakastaa maailmaa mutta samalla vihata sitä niin paljon ettei siinä enää pysty elämään?

Tähän tarinaan liittyy se, olisinko itse voinut tehdä jotain toisia päätöksiä. Jos olisin tehnyt, millaiseksi olisi elämäni muuttunut. Olisiko se tarvinnut vain yhden puhelinsoiton, kymmenen minuuttia elämästäni? Ehkä, mutta samalla myös ei. On myös mahdollisuus, että vaikka olisin tehnyt kaiken toisin, lopputulos olisi silti ollut sama. Mutta mahdollisuushan on se joka jättää miettimään.

Ruusu katkaistaan maasta, laitetaan koriste-esineeksi. Hetken uskomattoman kaunis katsella mutta kun juuret ovat katkaistu, kuihtuu se hiljalleen pois.

Pitääkö meidän aina tietää mihin me ollaan menossa tai edes sitä missä ollaan oltu? Toisaalta mä ymmärrän, toisaalta en. Ja mikä kohta mun pitäisi ymmärtää, se onkin suurempi kysymys.

En halua tähän ihan kaikkea kirjoittaa, mutta jos poimit edes yhden lauseen tästä ja mietit sitä niin tämä on saavuttanut sen mitä tällä haen.

Seuraava kappale on karulla tavallaan kaunis ja vaikka sanat onkin kirjoitukseen sopivat, niin kappale on todella rankkaa kuunneltavaa.

Hyvää yötä, nukut unta johon jokainen meistä aikanaan tulee. Olet eri paikassa, silti jokaisen muistoissa. Naurusi on meillä mukanamme, hymysi on myös meidän huulillamme. Olet aina olemassa, vaikka toisinaan emme sinua näekään.

Miksi?

Viime aikoina mä olen elänyt jotainelämää mikä ei kuulu minulle. Olen käyttäytynyt tärkeimpiä ihmisiä kohtaan kuin täysi idiootti. Ehkä siihen tarvittiin jotain, että oppisin. Miksi kuitenkin aina pitää päästää asiat liian pitkälle, ennenkuin tajuan virheeni. Osana elämää, nyt aion katsoa itseni perään.

Rajamailla

Piti kirjoittaa henkilöprofiloinnista, ihmisistä keitä on matkan varrella tavannut. Mutta sitten jokin puuttui peliin. Pari viikkoa sitten, jouduttuani sairaalaan ja maattuani siellä huonossa kunnossa kolme päivää, jouduin miettimään asioita.

Miettiminen ei kylläkään johtunut siitä, että olin käynyt jossain tajunnan ja hämärän rajamailla, vaan siitä että eristyskopissa ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä. Elämäni ei vilissyt filminauhana ohi, eikä mitään muutakaan elämää mullistavaa. Mutta se, olenko elänyt elämääni, kävi mielessä maatessani sängyllä tyhjässä huoneessa. Mitään ei pitäisi katua, vaikka siltikin mieleeni tuli muutamia asioita, mitä olisin joskus halunnut tehdä toisin. Raskaitakin asioita, mitkä mietityttää vielä vuosien jälkeenkin. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että se kertoo siitä, että oln tehnyt jotain elämässäni. Olen kokenut virheideni ja onnistumisten takia jotain mahtavaa ja tuntenut välillä tosissaan eläväni ja olen myös ollut onnellinen.

Mietin myös mitä haluaisin saavuttaa elämässä ja mihin ihmisen pitäisi panostaa. En tehnyt mitään suuria suunnitelmia elämälle, haluankin mennä vain päivän kerrallaan. Mutta jotain mitä haluan, jotain mitä mieleni palaa tehdä tai saada. Jotenkin viime vuosiin verrattuna, niitä oli paljon vähemmän kuin ennen. Mutta sitäkin tärkeämpiä. Ei ne ole pienempiä, vaan vaikeammin saavutettavia. Ja luulin nuorempana olevani suuruudenhullu.  Ensimmäistä kertaa näitä pohtiessani, tuntui etten ehkä pystykään saavuttamaan tätä kaikkea kokonaisuutta mitä haluan. Siinä kohtaa vaan en tunnistanut iteäni enää, koska olen aina sanonut tekeväni kaikkeni sen asian eteen mihin uskon ja mitä haluan.

Tästä kyselin jo viime syksynä ihmisiltä, pitäisi yhteenveto kirjoittaa seuraavaan kertaan valmiiksi. Jos uskot johonkin asiaan, mitä haluat palavasti, pitäisikö sinun tehdä kaikkesi saadaksesi sen vaikka se veisi sinut hautaan? Hassua miten ajatukset jakautuivatkin eri sukupuolten kesken.

Onko ihminen koskaan onnellinen ja onko koskaan kaikkea. Mä luulen, että ei. Vaikkakin hetkittäin voi olla onnellinen. Mutta sitä pitäisi vaalia, muistaa ne ajat. Vaikkakin muistoihin ei saa jäädä elämään. Mihin meidän tavoitteet vie ja mitä ne tuo tullessan. Mihin me aina täällä pyritään.

Eikä siellä ole valoa. Ei edes tunnelia.